Hölkkää illan viimeisinä tunteina

Projekti etenee hitaasti, mutta varmasti. Ensimmäinen tavoite on jo rikottu, eli paikalliseen pääsen jo kahden kilometrin matkan juosten. Tällä hetkellä 4 km menee ihan kivasti alle 140 sykkeillä.

Juoksukoulussa oleminen on osoittautunut niin omaksi jutukseni. Viikon oksennustaudin ja järjettömien penikkakipujen jälkeen olisi jäänyt juoksut tasan siihen, jos ei olisi valmentajaa ja muita juoksukoululaisia tsemppaamassa. Samoin syö aina naista, jos treenitaulukkoon ,ettei jaksanut tehdä mitään.

Kahtena peräkkäisenä iltana olen lähtenyt lenkille kello 22.30, kun olen ekana saanut muksut nukkumaan. Jotenkin koko ajan on jotain kivaa touhuttavaa ja urheilu venyy illan viimeisiin tunteihin. Toisaalta ihana valloittaa hiljaisia katuja ja nauttia juoksun kulkemisesta. Tällä viikolla on muutaman kerran jo tullut juostua niin omissa ajatuksissaan, että olen löytänyt itseni jostain ihan eri reitiltä, kuin oli alunperin tarkoitus. Eli aivot narikkaan ja juoksemaan. Juoksu on toiminut myös hyvänä agressionhallintaterapiana rankkojen kotiäitipäivien jälkeen.

Tavoitteen asettaminen

"Ja loppu kesästä juostaan teidän (mieheni ja hänen veljensä) kanssa kilpaa paikalliseen ja hävinnyt maksaa koko illan", julisti treenikumppanini neiti L. Mukava, että tämä vetomme on tuottanut suunnattomasti iloa myös supernaisen (valmentajani) perheessä ;o) No, siitä se idea kuitenkin lähti ja ensimmäinen tavoitteen on hölkätä kevyesti paikalliseen eli noin 2 km pätkä.
Saas nähdä, kuinka naisen käy. Eilen oli todella voittaja fiilis, kun pystyin hölkkäämään 25 minuuttia putkeen. Olinkin niin täpinöissä, että unta ei tullut vasta kuin puoli kahden aikoihin. Tuli opittua kantapäänkautta, että tuo oli liian myöhäinen aika lenkkeilylle.

Piipittävä sykemittari

Ystäväni lainasi minulle tänään lenkille sykemittaria. Pakkaus oli tutun näköinen ja muistin itsekin saaneeni vastaavan näköisen kapineen noin 10 vuotta sitten puhelinliittymän kylkiäisinä. Yhdessä ihmettelimme miten se saadaan piipittämään ja mikäköhän ihmisen syke edes keskimäärin on. Lenkin piti olla tänään alle 140 sykkeellä ja kestoltaan puolisen tuntia.

Perheen pojat saivat tänään polkupyörät käyttöön talviteloilta ja esikoinen lähti innoissaan kanssani lenkille. Sykemittari alkoi piipittää viidennen juoksuaskeleen jälkeen. Yritin juosta etanaakin hitaammin, mutta aina kun jouduin kajattamaan pienelle pyöräilijälle ajo-ohjeita laite kävi viimeistään piipittämään. Etanavauhtia juoksu kuitenkin kulki vaivatta 15 minuuttia, vaikka useampi kävelijä ohitti minut (noloa?).

Tulevan kesän liikkumista ja juoksuharjoituksia tulee helpottamaan huomattavasti jos nelivuotiaamme oppisi ajamaan itsenäisesti pyörällä. Pieni herra kokeili tänään isänsä kanssa pyöräilyn aloittamista suoraan ilman apupyöriä, vaikka hän ei viime syksynä pyöräillyt vielä apupyörien kanssakaan kuin muutaman kerran. Hyvin oli harkat menneet, mutta tasapainoa ei vielä löytynyt. Innoissani lupasin, että huomenna pyöräillään kerhosta kotiin. Saa nähdä miten kaksi kättä riittää pyörän pystyssä pitämiseen ja vaunujen työntämiseen...

Ensimmäinen treeniohjelma

Sähköpostiini oli saapunut supernaisen tekemä treeniohjelma seuraavalle kahdelle viikolle. En voinut vasta viestiin muuten kuin: Kiitos ja auts! Tälle päivälle oli suunniteltu pidempi reilun tunnin lenkki (5 min. juosten ja 5 min. kävellen tai kokonaan kävellen), muutama lyhyt kovempi juoksupyrähdys loppuun ja kuntopiiri kotona.

Mieheni ehdotti reittivalintaa sen mukaan, että juoksisin koko tunnin. Sain hieman huvittuneen katseen häneltä, kun selvitin, että kuntoni riittää korkeintaan 5 min. kävellen, 5 min. juosten taktiikkaan. No, mutta jostain on lähdettävä eli nollasta. Ensimmäisellä bussipysäkillä lähdin rentoon juoksuun. Aurinko paistoi silmiin ja silmät kiinni juostessa kuvittelin tuhatpäisen yleisön hurraavan minulle, kun ylitän ensimmäisenä Tukholman maratonin maaliviivan. Sitten alkoi pistää. Sinnittelin kuitenkin seuraavalle bussipysäkille aivan läkähdyksissä. Vilkaisin kelloon, olin juossut tasan minuutin.

Treeni tuli kuitenkin tehtyä kokonaisuudessaan, vaikkakin bussipysäkin väli kerrallaan juosten ja seuraava kävellen. Esikoinen kysyi kotona, miksi teen taas niitä jumppajuttuja matolla. Selitin, että olen aloittanut sen juoksukoulun. Tähän kuusivuotiaani totesi, että hän ainakin osaa jo juosta ja neljä vuotias säesti osaavansa myös. Niinhän sitä itsekin lapsena juoksi päivät toistensa perään. Nyt se taito on opeteltava uudelleen.

Siitä se idea sitten lähti.

Ajatus juoksemisesta on jo vuosia itänyt mielessä, koska se sopisi mainiosti tähän elämäntilanteeseen. Olisi ihana aloittaa treeni kotiovelta, kun aina tuntuu niin vaikealta jättää lapset useammaksi tunniksi jonkun ohjatun liikuntatunnin takia. Miten sitä äitinä osaakin potea huonoa omaatuntoa, kun jättää lapset töistä väsyneen isänsä kanssa ja ottaa aikaa itselleen.

Puoli vuotta sitten aloitin jo viikoittain zumbaamisen. Ah, mitä liikunnan iloa ja energiaa! Nyt tällä viikolla kuulin, että ohjaajamme alkaa vetää juoksukoulua aloittelijoille ja jo seuraavana päivänä olinkin ystäväni kanssa ensimmäisissä treeneissä.

Ensimmäisissä treeneissä jaksoin juosta noin 250 metriä kerrallaan ja sitten perään saman verran kävelyä ja taas juoksuksi. Mahtava ohjaajamme puhui käsittämättömiä jostain sykkeistä ja sykemittareista. Ihan uutta minulle ja yritinkin vain pysyä muiden mukana. Päälle jotain koordinaatio harjoituksia ja tiukka opastus, että 20 vatsaa, selkää, kylkeä ja jotain jalkajuttua on tehtävä heti kun pääsee kotiin. Taisi ohjaajamme eli supernainen huomata, että en todellakaan ostanut ideaa noista kotiläksyitä. Mutta ähäkutti, tein nekin. Kuusi vuotiaani teki selkiä ja vatsoja vieressä ja totesi: Joo, kato näitä tehdään futistreeneissäkin. Jep, jep eli lasten leikkiä.